Siitä on yli viikko aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt some-kanaviani ja siitä on yli viikko aikaa kun viimeksi olen poistunut kotoani, sillä siitä on yli viikko aikaa, kun viimeksi olin terve. Sanotaanko niin, että 37. ikävuoteni ei alkanut ehkä maailman parhaimmalla tavalla, sairastuin nimittäin ihan yhdessä yössä. Olen viettänyt viimeiset kuukaudet kotikaranteenissa, etätöitä tehden ja käynyt korkeintaan kävelyillä, sekä paennut keskustan ihmispaljoutta vapuntienoilla suuntaamalla luonnon helmaan kesämökkeilemään. Olen pitänyt turvaväliä, pessyt käsiä ahkerasti ja sutinut käsidesiä. Koittanut ainakin olla t o d e l l a varovainen.

Kuitenkin heräsin eräänä aamuna vilunväristyksiin, lihaskipuihin, ylös ja alas sahaavaan kuumeeseen (lääkkeidenkin kera 39:stä mentiin 34:n asti, ja sitten takaisin ylös) sekä ympärivuorokautiseen päänsärkyyn. Noita kaikki oireita seurasi aivan mieletön väsymys, voimattomuus ja ruokahaluttomuus – tai oikeastaan edes ajatus ruoasta oksetti. Päivän suurin saavutus oli nousta ylös sängynpohjalta ja yrittää ainakin nesteyttää itsensä. Yksin asuvana on aika rankka sairastaa, varsinkin pidemmän aikaa, jolloin yleiskunto heikkenee huomattavasti. Onneksi minulla oli mitä mahtavin tukijoukko, joka vähän väliä tsekkasi, etten ole tuupertunut tänne kaksoni lattialle.

Koska oireet olivat kuin oppikirjasta, sain lääkäriltä lähetteen koronatestiin, jonne kävelin särkylääkkeiden voimin. En millään halunnut saastuttaa ketään matkalla (taksikuskia, julkisen liikenteen käyttäjiä tai ketään tuttua tai varsinkaan riskiryhmään kuuluvia vanhempiani, jotka kylläkin tarjoutuivat kuskiksi). Meille hengitystieoireileville koronatesteissä käynti oli toteutettu todella sujuvalla ja turvalliselta tuntuvalla tavalla. Taisin olla sisällä vain muutaman minuutin – ja lähtiessäni kiitin maskini sisältä henkilökuntaa vuolaasti, että tekevät niin tärkeää työtä. Kävelin takasin kotiin, vaikka kisakunto meinasikin pettää kotimatkalla. Pari päivää myöhemmin nenänielusta otetun testin tulos tuli takaisin…negatiivisena.

Oli tauti mikä olikaan, niin vaikka testitulos olikin negatiivinen, hoidan tämän homman loppuun kuin se olisi positiivinen. Karanteenini päättyy ensi viikolla, ja tämän jälkeen tuntuu, että se harmaa vapaaehtoinen-kotikaranteeni-arki, johon ennen tätä sairastumista olin hieman turtunut, tuntuu nyt yhdeltä juhlalta. Tuntuu niin hyvältä, kun pystyn nukkumaan taas koko yön läpi, että jaksan aamulla nousta ylös ja aloittaa työnteon, että lempiruokani maistuvat jälleen (tilasin ensimmäisenä ison satsin sushia) ja että saan (ja jaksan!) lähteä ulos kävelylle. Ja sen verran skeptinen testitulokseeni olen, että kunhan sopiva aika oireiden päättymisestä on kulunut, suuntaan kyllä vasta-ainetestiin, vaikka se(kään) ei ole 100 % varma.

Olettehan vielä varovaisia, noudatattehan annettuja ohjeita ja otattehan tämän viruksen tosissanne, varsinkin koskien riskiryhmäläisiä. Ja jos jostain voin muistuttaa, niin huolehtikaa lähimmäisistänne näinä poikkeusaikoina, vaikka ette voisi heitä fyysisesti nähdäkään. Itse sain kokea aivan mielettömän upeaa auttamista, huolehtimista ja tsemppaamista virtuaalisesti – ja se auttoi NIIN paljon. Tsekkausviestien ja puhelinsoittojen lisäksi oven taa tuotiin niin kuumemittaria, vitamiineja kuin ruokakassejakin. Vaikka asuntoni seinien sisällä olin yksin, en tuntenut itseäni ollenkaan yksinäiseksi.