Yhtäkkiä on huhtikuu – kevät on oikeasti täällä. Tuntuu, että olisin vain räpäyttänyt silmiäni, ja yhtäkkiä lumet ovat sulaneet ja ja kadut ovat kuivuneet. Sama kevätaurinko paistaa, mutta jotenkin itse olen elänyt auringonsäteiden varjopuolella viimeiset viikot, mikä on myös näkynyt täällä blogin puolella hiljaisuuden merkeissä. Olen tarvinnut omaa aikaa, ihan itsekseni.

Kun suhde päättyy, rakas ystävä kuolee ja siihen päälle lisätään myös muita rankkoja kokemuksia, yhdistettynä vielä viime viikon muuttoon, niin ei ehkä ole ihme, että se oma perusturvallisuus järkkyy. Liikaa menetyksiä ja muutoksia lyhyen ajan sisään pistää vahvemmankin ihmisen nöyrtymään. Ja olemaan armollisempi itseään kohtaan, että mitä kaikkea yksi ihminen voi kestää ja käsitellä keralla.

Nämä kuvat otettiin maaliskuun alussa, samana päivänä kun sain sen sydämeni särkevän puhelun, että hyvä ystäväni on kuollut. Siinä hetkessä kaikki työhön, muuttoon tai oikeastaan mihin vain liittyvät asiat huuhtoituivat pois mielestäni, ja olenkin omistanut viime viikkoina paljon aikaa vain miettiäkseni, mitä elämässäni oikein haluan – ja mikä on tärkeää. Koska koskaan ei tiedä, milloin voi koittaa viimeinen hetki itselleen, tai läheiselleen.

Eräänä sateisena viikonloppuna vietimme oikeasti hienoimpia hautajaisia ikinä – kirkko täynnä tummiin pukeutuneita, kyyneleitä pudottavia ja vaaleita kukkasia käsissään kantavia läheisiä, sydäntä riipaisevasti esitettyjä rock-klassikkoja niin kitaran, huuliharpun kuin pianon säestyksellä, ja iltaan joka kuulemma päättyi muistotilaisuudessa korkattuihin Barolo-pulloihin.

En ole ehkä aikaisemmin kokenut, että tarvitsisin hautajaiset, mutta nyt tuntui, että en oikein pääse elämässäni eteenpäin, ennenkuin saan kunnolla jättää hänelle hyvästit. Minulla jäi niin paljon sanomatta, vastaamatta hänelle, hänen viimeisimpään viestiin, mutta onneksi sain jättää viimeiset terveiset arkun äärelle, samalla kun laskin valkoiset liljat kädestäni… Että totta kai olemme ystäviä, aina.

On asioita joita en käsittele blogissani, sellaisia jotka ovat liian henkilökohtaisia ja kivuliaita, mutta välillä tekee mieli jakaa teillekin elämän varjopuolia, sillä ne kuuluvat meidän kaikkien elämään. Ja jos jotain niin haluaisin myös kannustaa teitä rohkeasti menemään jonkun juttusille, jos teistä tuntuu, että lautasellanne on enemmän kuin mitä kestätte. Itse sain ystävältä vinkin ihanasta Loiston Susannasta, ja vaikka terapiakäyntejä ei koettukaan tarpeelliseksi enää jatkaa, niin itseäni helpotti ja helpottaa vieläkin vain ajatus siitä, että on joku, kenen kanssa voi jutella ihan mistä vain, jos siltä tuntuu.

Kuvat: Magicpoks