Ystäväni ovat kyselleet, että onko tämä vielä yhtä alkuhuumaa, niin kyllähän tämä on. Vaikka arki alkaa jo olla läsnä, mikä on myös aivan ihana asia – sitä oikeaa elämää. Yhden asian ymmärsin kuitenkin selkeämmin vasta kun viestittelin Instagramin puolella seuraajani kanssa, joka myös elää uudessa etäsuhteessa; että vaikka kaikki on paremmin kuin hyvin, voi tämä etäsuhteilu myös hieman uuvuttaa… Vaikka tuntuukin niin ristiriitaiselta sanoa tämä, kun olen tällä hetkellä onnellisempi kuin koskaan, ovat nämä toisenlaisetkin tuntemukset täysin luonnollisia, kun elämä yhtäkkiä muuttuu (vaikkakin vain ja ainoastaan hyvään suuntaan).

Se tavanomainen alkuvaiheen deittailu jäi näin eri kaupungeissa (Helsinki & Hanko) asuessa hieman välistä; ei yksittäisiä deitti-iltoja, spontaaneja kahvitteluhetkiä tai lyhyitä kyläilemisiä, vaan jäin sillon alussa heti reiluksi viikoksi hankoilemaan (mikä oli aivan ihanaa!). Ja Hangossa on vieläkin niin ihanaa olla, että Helsinki-päivät senkun vähenevät kuukausi kuukaudelta; laskin juuri, että koko helmikuun aikana vietin vain 7 päivää Helsingissä…

Vaikka Hanko alkaakin tuntua yhä enemmän ja enemmän kodilta, elän siellä kuitenkin rajoitetuilla tavaroilla, tutustuen uuteen kaupunkiin, mukautuen toisen arkielämään ja vieläkin opetellen tavaroiden paikkoja (miten en löydä mistään imuria, kuinka saunaan laitetaankaan ajastus, minne ihmeeseen tyhjennän kaikki astiat astianpesukoneesta, onko jossain lisää wc-paperia, saako lapset juoda zeroa normikokiksen sijaan ja en minä tiedä missä on lähin K-kauppa tai miten sinne ajetaan?). Paljon pieniä uusia asioita, ei siinä sen kummempaa. Uuteen elämään ja kaupunkiin tottuminen vie joskus (innostumisen lisäksi) hieman aikaa ja voimavaroja.

Vaikka Hankoon ajaa Helsingistä alle kahdessa tunnissa, on se jotenkin silti oma maailmansa. Näin helsinkiläiselle siellä on aika mañana-meininki; kaikki ikään kuin hidastuu, ei ole tarkkoja aikatauluja, eikä paikkojen ovia aina lukita – ihan kuin Muumitalossa. Myös meno on paljon sosiaalisempaa; pikkukaupungissa tuntuu, että kaikki tuntevat toisensa ja yhteisö on kovin tiivis. Tiedossa on myös ollut kasapäin uusia nassuja ja olenkin niin onnellinen siitä, että minut on otettu avosylin vastaan (tiedätte keitä olette!). Uudessa kaupungissa on jo nyt tyyppejä, joita voin kutsua ystävikseni. Joten kyllä tämäkin helsinkiläinen vielä tuon Suomen eteläisimmän kaupungin menoon ja meininkiin tottuu.

Mitä yritän tässä tekstissä sanoa on vaan se, että kaiken hattaraisen lisäksi koen pienen pieniä kasvukipuja, yrittäen löytää oman paikkani uudenlaisesta arjesta ja tottua kahden kaupungin väliseen reissaamiseen. Onneksi Hangossa kakkoskodin omistavat ystäväni ymmärtävät hyvin tämän hämmentävän tunteen, kun Hangon kuplassa ikään kuin unohtaa oman elämänsä Helsingissä, ja taas takaisin kaupunkiin tullessa Hanko tuntuu jotenkin kaukaiselta. Aina se ensimmäinen päivä siellä tai täällä on hieman pyörällä päästään, ihan kun putoaisi kaninkoloon ja päätyisi ihmemaahan…

Välillä on siis mukava vaan olla hetken Helsingin kodissani, tutussa paikassa missä kaikki omat tavarani ovat, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin. Tankata energiaa ja sulatella kaikkea uutta ja ihanaa mitä elämässäni tällä hetkellä on meneillään. Samalla kun on hyvällä tavalla ikävä häntä, heitä ja Hankoa. Nyt en taas malta odottaa huomista ja tuntuu, että olen m a a i l m a n onnellisin, kun pääsen takaisin kakkoskotiini. Kiitos siitä, että ovet Hankoon ovat aina olleet minulle avoimet.

Onko siellä muita etäsuhteessa eläviä? Olisi ihana kuulla teidän tarinoita, joten laitoin kyselyboksin IG storyjeni puolelle @charandthecity jos haluatte jakaa omia kokemuksianne – ja totta kai kommenttiosio alla on aina avoin!

Kuvat: Mona Visuri

Arkielämä - Vardagslivet / Hanko - Hangö / Helsinki - Helsingfors / Ullanlinna kaksio