En jotenkin voi uskoa, että nämä oikeasti ovat viho viimeiset päivät täällä meidän Töölön kodissamme. Aamukampa näyttää vain kolmea piikkiä. Siis k o l m e a! Samalla kun olen onnellinen, että uudet asuinkuviot sekä minun että kämppikseni osalta (joka osti unelma-asuntonsa!) ratkesivat kuukaudessa tämän kodin irtisanomisilmoituksen saatuamme, niin jotenkin pää ei ole pysynyt menossa mukana. Toki olen ollut jo asettelemassa tavaroita kaappiin uudessa kodissani ja kantanut kenkäkaappia sekä mattorullaa ylös kämppikseni vastaostettuun asuntoon, mutta ajatus siitä, että emme sitten illan päätteeksi palatakkaan yhdessä Meidän kotiin, ei ole vielä uponnut tajuntaani.
Postaustahti blogissa onkin siksi ollut hieman hiljaisempi ja IG storytkin puuttuneet monelta päivältä, kun tuntuu, että on niin paljon prosessoitavaa omassa päässäni, että en oikein tiedä mitä sanoa ulospäin. Ei vain tämä muutto, vaan myös ensi viikonloppuna koittavat hautajaiset ja kaikki elämänmuutokset, mitä elämässäni on viime vuoden aikana tapahtunut pyörivät päässäni. Kaikissa käänteissä on aikaisemmin ollut tämä koti ja saman katon alla asuva ystävä tukena ja turvana, joten vaikka odotankin uutta kotiani, muuttokaaoksen päättymistä ja uuden elämänvaiheen alkamista innolla, ovat tunteet kovin ristiriitaiset…
Osa teistä ehkä näkikin meidän kämppis LIVE-lähetyksen Instagramin @charandthecity puolella? Oli mahtavaa saada kolmen asuinvuoden jälkeen rakas ystävä mukaan linjoille ja vastattua teiltä tulleisiin kysymyksiin yhdessä. Kuten siihen, että onko meillä jotain sääntöjä, entä siivousvuoroja, entä nimet ruoissa jääkaapissa, tai mites mahdolliset miesvieraat? Jotakuta voi ehkä ihmetyttää, mutta meillä ei ole ollut mitään sääntöjä, vuoroja tai yhtikäs mitään – samanlaisen ystävän kanssa asuessa asiat vaan toimivat. Eli jos jotain voin tähän postauksen loppuun vielä kiteyttää on se se, että oli aivan mahtava älynväläys silloin kolmisen vuotta sitten alkaa etsimään yhteistä isompaa kämppää ja muuttaa yhteen, sillä en olisi voinut mahtavempaa kämppistä itselleni kuvitellakaan!
Hei, meillä Suomessa on hieman oudompaa aikuisten asua kämppiksen kanssa. Englannissa monet aikuisetkin asuvat kimppa-kämpissä, varmaankin taloudellisistakin syistä ja ehkä seurankin vuoksi. Siellä myös vuokrataan mieluusti osa asunnosta pois, esim. yläkerta tms. varmaan edelleen vuokratulojen takia. Täällä useimmat haluavat asua yksin omassa ylhäisyydessään, vaikka voisi ehkä kuten sinä, olla mukavampi asua ystävän kanssa. Olisikin mietinnän paikka, varsinkin kun vuokrataso on noussut pilviin ja asunnot ovat pieniä koppeja, suosia myös kimppakämppiä aikuisten kesken.
Voi tunnistan niin hyvin tuollaiset ahdistavat ja surulliset fiilikset uuteen kotiin muuttaessa. Luulen, että se on ihan normaalia. Itsekin kiinnyn ihan hirveästi paikkoihin, tiloihin, seiniin ja muistoihin, ja vaikka olisi kuinka järjellä ajateltuna uusi ihana vaihe edessä, ei auta! Meidän nykyiseen unelmakotiin muuttaessa tunsin pitkän aikaa outoja ahdistaviakin viboja, ja olisin halunnut takaisin sinne väliaikaiseen pikkuyksiöön. Ei mitään järkeä! Uusien uomien löytäminen vain ottaa aikansa, joskus pitkänkin, ja se on ihan ookoo. Halusin vain sanoa, että tunne ihan rauhassa sitä pientä ahdistustakin, ei sitä tarvitse selittää pois. Pieni surutyö menneen “muistolle” on joskus paikallaan, jotta uusi voi tulla. Niinkuin ihan kaikessa muussakin 🙂 Voimia myös hautajaisiin <3